Rakas kännyni päätti ryhtyä olemaan ilmoittamatta saapuneita tekstiviestejä. Onneksi niitä kuitenkin välillä tulee, vaikka voisi tulla vähän enemmänkin (vink vink). Aikani hiljaisuutta ihmeteltyäni tajusin onneksi katsoa suoraan saapuneita viestejä ja siellä olikin suorastaan jono odottamassa! Toistaiseksi känny kuitenkin soi ja sillä voi suurimman aikaa kommunikoida normaaliin tapaan. Se saa riittää nyt.

Se siitä kännykästä tällä kertaa.

Olen miettinyt yksin asumisen tai elämisen teemaa. Olen olosuhteiden (joihin ehkä palaan myöhemmin) pakosta asustellut monien sinkku- ja yksinasumisvuosieni jälkeen enemmän ja vähemmän toisten ihmisten nurkissa vaihtelevasti miltei vuoden ajan, ja tottunut siis siihen, että JOSKUS joku tulee "kotiin", vaikka tässä tapauksessa ei olekaan ollut kysymys minun kodistani, jos ihan tarkkoja ollaan. Sitä ennen olen asunut yksin 16 vuotta, tosin siinä välissä yksi sukulainen asusti lattiallani kuukauden vesivahinkoa paossa.

Joissain paikoissa, missä olen vuoden aikana punkkaillut, on ollut enemmän kylässä olemisen tuntua kuin toisissa, silloin ei pysty ihan rentoutumaan, tai olemaan oma itsensä. Sellainen tietysti on pidemmän päälle aika väsyttävää. Ja kun on kyseessä tällainen vanha raihna, eikä juuri kotoansa muuttanut 18-vuotias ei-vielä-tapoihinsa-jämähtänyt nuori, olen yllättynyt miten kivuttomasti ja joustavasti yhteisasuminen on luonnistunut. Nyt uskon voivani tosiaankin elää jonkun toisen kanssa ja jopa selviäväni siitä ihan hyvin, mitä olen joskus aikaisemmin epäillyt pohtiessani ensin 10 vuotta, sitten 11, sitten 12 ja sitten 13 ja 14 ja 15 ja 16 vuotta kestänyttä yksin asumisen vaikutusta mahdolliseen yhdessäasumisen helppouteen tai vaikeuteen jatkossa, jos sellainen tilanne koskaan tulisi. On sitä kuitenkin ehtinyt toivoa myös omaa kotia ja rauhaa kerran jos toisenkin. Ehkä eniten kuitenkin pysyvämpää kotia.


Nyt, kun paluu yksinasumisen arkeen häämöttää, alkaakin ahdistaa. Miksi minun pitäisi istua ylhäisessä yksinäisyydessäni jossain luukussa, missä seinän takana istuu joku toinen samanlaisessa yksinäisyydessään? Kumpikin tököttää purkissaan, eikä kukaan tule koskaan kotiin. Jos tahdot seuraa, tai edes jonkun läsnäoloa ilman sen enempää seuranpitoa, on sen eteen nähtävä aina ylimääräistä vaivaa, tuppauduttava kylään, lähdettävä ylipäätään jonnekin tai soiteltava hulluna kaikki kaverit läpi, että edes joku joskus saisi lapsenvahdin ja pääsisi käymään jne jne. Tiedän, perheellisten pitää nähdä samansuuruinen vaiva saadakseen olla joskus edes rauhassa kakalla vessassa. Silti kaikkien näiden yksinäisten vuosien jälkeen olisin valmis kärsimään tätä jälkimmäistä kärsimystä mieluummin kuin yksin elämistä. Minua ei ole ennenkään haitannut se, että vessassa on joku toinen samaan aikaan kun itse päkistelen pytyllä. On tullut myös hypittyä joskus pyyhkimättömällä takalistolla ympäri huushollia housut kintuissa ..(etsimässä vessapaperia, ei tuhmuuksia tekevien lasten perässä). Ei tule mieleen kuin kaksi asiaa, mihin en toivoisi toisia läsnäolevaksi. Ensimmäinen on se kun haluan keskittyä laulamiseen itsekseni, ja toinen on... no... tarvitseeko sitä rautalangasta vääntää?

Parisuhteet ja perheet ovat yleensä se luotevin ratkaisu tähän pulmaan, varsinkin kun on jo vähän vanhempi. Opiskelijana monet asustelevatkin kämppisten kanssa halusivat tai eivät. Minäkin asuin vuoden samassa huoneessa yhden pop cornista ja neulomisesta pitävän suomenruotsalaisen kanssa. Mutta mitäs sitten jos tämä luontainen kehitys ei etenekään oppikirjojen mukaan, kuten näyttäytyy nykymaailmassa? Ihan liian paljon ihmisiä asuu yksin tahtomattaan. Jos asia ei häiritse, niin ei siinä mitään, mutta tiedän sen häiritsevän monia.

Olen ryhtynyt harkitsemaan kimppa-asumista, paluuta opiskelijaelämän kaltaiseen tilaan ilman epäsäännöllistä rytmiä tai yöriekkumisia (joita en tainnut harrastaa edes silloin). Mistäpä löytyisi aikuisten, suht' normaalien, riittävän tasapainoisten ja asiansa hoitavien "kommuuni" tai jonkun sorttinen kimppakämppä, jossa jokaisella olisi mahdollisuus myös yksityisyyteen ja rauhaan, mutta jossa joku joskus tulisi edes kotiin? Onkohan asiasta kiinnostuneita enemmänkin? Ongelma voi olla se, etten ole mikään elämäntapahippi, vegaani tai lahkolainen (paitsi sitä ehkä jonkun mielestä), enkä jaksaisi epämääräisiä sosiaaliongelmia kotonani enkä varsinkaan mitään bilettämistä. Enemmän kallistuisin sellaisen keskivertoporvarilliseen elämäntapaan, mutta kuitenkin rennosti kimpassa, eikä porkkananviljely takapihalla haittasi yhtään, kunhan joukossa ei ole yhtään hamppua. 

Tätä unelmaa ryhdyn miettimään viimeistään kohta, jos se elämäni mies  a) ei kosi  b) ei ole elämäni mies c) toista mahdollisesti elämäni miestä ei tule tarpeeksi nopeasti kuvioon  d) jos päätän diskata olevat tai olemattomat elämäni miehet jorpakkoon kaikesta huolimatta.

Suositus on kolmanneksi viimeiseltä väliaikaiselta, mutta pitkäaikaisemmalta 74-vuotiaalta kämppikseltäni. Hänen mielestään minun kanssani on ollut helppo elää. 18-vuotias bilettäjä voisi ehkä kokea tilanteen eri tavalla? :-) 

Jos kuitenkin käy niin, että asiat eivät mene ihan putkeen... kumpaankaan putkeen, parisuhde-perhe-putkeen tai porvarikimppakämppäputkeen, niin ehkä sitten viimeistään 80-vuotiaana vanhainkodissa minullakin on kämppis, joka on "kotona" koko ajan ja todennäköisesti dementiassaan tuppaa vessaankin samaan aikaan tai minä hänen kanssaan ja yhdessä hypimme housut nilkoissa, pyllyt pyyhkimättä ympäri vanhainkotia, jos ei muuten, niin ihan huvikseen! Sen ikäisenä ei varmaan enää äänikään kulje laulamiseen kovin hyvin ja se toinenkin asia saattaa jäädä vähemmälle, niin yksityisyyden tarpeeni olisi siis nolla ja olisin ihan unelmakämppis!